Rakkaus ja viha

Rakkaus ja viha. Miten lähellä ne ovatkaan toisiaan. Ja kulkevat usein käsi kädessä. Rakkautta ei voi olla ilman vihaa. Sillä vain ihminen, jota rakastat, pystyy satuttamaan sinua syvältä. Mutta voiko vihaa olla ilman rakkautta? Ehkä. Jotain ihmistä voi vihata, ilman että se on rakkauden käänteinen muoto.

Mutta viha ilman rakkautta ei ole koskaan niin syvää ja totaalista kuin viha, joka kohdistuu ihmiseen, jota rakastaa. Ja mitä enemmän rakastat sitä enemmän vihaat. Mutta viha ei kohdistu ihmiseen (vaikka siltä tuntuukin) vaan hänen tekoihinsa tai tekemättä jättämisiinsä? Rakkaus taas ei koskaan kohdistu pelkästään johonkin, mitä toinen tekee tai sanoo. Rakkaus kohdistuu ihmiseen. Ja rakkaus kestää kauan. Kun taas viha on usein hetkellistä. Rakkauteen kuuluu väistämättä myös vihan tunteet. Jos rakkaus on oikealla tolalla, vihan tunteet menevät suhteellisen nopeasti ohitse. Riippumatta siitä, kuinka voimakkaita ne ovat. Jos viha valtaa mielen pitkäksi aikaa, on syytä miettiä, mikä suhteessa on pielessä. Ja onko jotain tehtävissä.

Ihanteellista olisi, jos toisiaan rakastavat ihmiset voisivat aina olla samalla puolella. Tarvittaessa puolustaa toinen toistaan muita vastaan. Mutta joskus käy niin, että ollaankin eri puolella. Rakkaus voi kestää tämänkin, mutta aina ei käy niin. Joskus joudutaan lopullisesti eri puolelle. Tästä on mahdollisuus selvitä ilman vihaa. Aina se ei valitettavasti onnistu.

Voi siis käydä niin, että rakkaus muuttuukin vihaksi. Rakkaus, jota on loukattu niin syvästi, että sille ei ole enää sijaa suhteessa. Mutta jos vihastaan ei pääse eroon, sillä on itselle tuhoisat seuraukset. Vihaamalla satuttaa ja vahingoittaa eniten itseään. Anteeksianto on ainoa keino päästä vihan tunteistaan eroon. Anteeksianto toiselle ja myös itselle. Vain siten voi oikeasti päästä eteenpäin. Vain siten voi lakata vihaamasta. Viha on raskas taakka kantaa mukanaan ja siksi se kannattaa jättää taakseen. 

Muisto kesästä

Keskellä syksyä. Muisto kesästä. Muisto matkasta. Tie on kuiva ja kuuma, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. 

Avoimesta auton ikkunasta haistan kuitenkin märän asfaltin. Mistä se voi tulla, kun ei ole tietoakaan sateesta. Ja kuinka ollakaan, ajettuani pari kilometriä, olenkin keskellä sadetta. Märän asfaltin tuoksu täyttää aistini. Onneksi sadetta ei kuitenkaan kestä kauaa.

Näin on joskus elämässäkin. Hetkellä, kun kaikki näyttäisi olevan todella hyvin. Hetkellä kun aurinko paistaa täydeltä terältä eikä pilviä näy missään. Silti jossain kaihertaa tunne, että kaikki ei ole hyvin. Ja kohta jo tapahtuukin jotain ikävää.

Olen miettinyt, onko kyse vaistosta vai siitä, että ei vain uskalla nauttia siitä hyvästä mikä on olemassa. Että omalla onnen epäilyllään aivan kuin aiheuttaa sen, että onnellinen hetki murskaantuu.

Toisaalta niinhän elämässä on , että onni ja murheet kulkevat limittäin ja lomittain, käsikädessä. Hyvä ja paha ovat kaiken aikaa läsnä. Välillä enemmän hyvää, välillä enemmän pahaa. Ja silloin, kun elämässä on hyvä vahvempana, kannattaa todellakin nauttia siitä. Ilman murheen häivää. Ilman syyllisyyttä. Jotta saa voimia kohdata surut. Ja taas pahan ollessa enemmän läsnä, jaksamisessa auttaa, kun muistuttaa itselleen, että jonain päivänä taas ilo voittaa. Se on väistämätöntä. Koska elämä menee niin.

Kun aurinko paistaa, nauti sen lämmöstä. Nauti valosta. Nauti pilvettömästä taivaasta. Ime sitä itseesi. Ole ja elä aivan kuin se jatkuisi ikuisesti. Ja huomaat, miten sateenkin tullessa voit vielä muistaa, miltä aurinko tuntui, kuinka aurinko lämmitti. Ja kuinka se kohta taas lämmittää ja valaisee.

Miten tärkeää valon ja varjon leikki elämässä onkaan. Ilman toista, ei voi nähdä toistakaan. Elämä olisi tyhjää, näkymätöntä. Anna siis valon ja varjon olla ystäviä keskenään. Ne täydentävät toisiaan ja haluavat tehdä elämästäsi elämisen arvoista, monin tavoin.

Improvisointia

Improvisointia

Kaikkea ei tarvitsekaan tietää

Toisen pään sisään ei pääse. Ei vaikka toinen niin antaisi ymmärtääkin. Vaikka toisen kanssa käymäsi keskustelut olisivat hyvinkin syvällisiä, niin et voi koskaan olla varma, mitä toinen oikeasti ajattelee ja tuntee. Aina ei tiedä edes, mitä itse oikeasti ajattelee ja tuntee.

Mitä läheinen ihminen haluaa paljastaa itsestään ja mitä haluaa pitää ihan omana tietonaan? Joskus valkoinen valhe tuntuu paremmalta kuin totuus. Tai siltä voi tuntua, vaikka se ei totta olisikaan. Mitä itse on valmis paljastamaan toiselle? Ei koskaan kaikkea. Vaikka ihmissuhde olisi kuinka läheinen ja avoinkin, kaikkea ei tahdo paljastaa. Ehkä parempikin niin.

Välillä on tunne, että ei tunne toista ollenkaan. Ei edes puolisoaan. Tulee epäilys, että onko luonut kuvan toisesta osittain omien toiveittensa mukaiseksi. Ja mukana voi olla myös tuon toisen omat ajatukset siitä, millainen hän toivoisi itse olevansa. Vaikka vuosien kuluessa oppii tuntemaan toisen jollain tasolla melko perinpohjaisestikin, niin syyt jäävät usein roikkumaan ilmaan. Ihmisen käytös eri tilanteissa kertoo paljon, mutta käytöksen syyt jäävät epäselviksi. Niin kuin miettii joskus omaa käytöstään: miksi teen näin, miksi tunnen näin. Samalla tavalla toisen käytös joskus panee ihmettelemään, että miksi. Ja jos kysyt, toinen joko vastaa tai ei. Jos vastaa, ei välttämättä kuitenkaan kerro totuutta, vaikka tietäisikin. Tai ei tiedä itsekään.

Olen joskus kuullut tai lukenut, että miehet näyttävät vain rakastetulleen kaikkein pimeimmän puolensa. Tämä on varmaankin totta. Ja se on kaikessa raadollisuudessaankin myös kaunista. Kertoo suuresta rakkaudesta. Ja siitä, että rakkaus on luottamusta. Luottaa omaan ja toisen rakkauteen. Se vaatii rohkeutta.

Todellinen rakkaus on sitä, että rakastaa toista ja myös itseään niin paljon, että hyväksyy suhteen sellaisena kuin se on. Hyväksyy toisen ja itsensä sellaisena kuin on ja elää sen mukaan. Hyväksyy sen, minkä tietää ja hyväksyy myös sen, että ei tiedä kaikkea. Ja ettei kaikkea tarvitse eikä pidäkään tietää.

Toisen pään sisään ei pääse

päivän runo