Improvisointia

23.10.14

Eilen taas improvisoitiin parin viikon tauon jälkeen. Villasukkiani ei löytynyt, mutta elän vielä toivossa. Ehkä seuraavalla kerralla ne ilmestyvät jostain. Ovat ehkä alkaneet kaivata minua.

Vaikka villasukkia ei löytynytkään, ilta oli onnistunut. Hauska ja rentouttava, väliin hämmentäväkin. Aluksi kerroimme toisillemme vähän kuulumisiamme. Oli mukava oppia ihmisistä jotain konkreettistakin. Siinä menikin hyvä tovi.

Sen jälkeen aloimme kävellä. Ensin kävelimme normaalisti. Sitten saimme käskyn antaa reisien viedä, ja kohta sormenpäiden. Pian viejänä olikin leuka ja viimeisenä otsa. Tunnetila ja kävelytyyli vaihtui ihan itsekseen sen mukaan, mikä ruumiinosa kulloinkin oli viejänä. Kummallinen harjoitus ja kummallista miten pienet asiat voivat vaikuttaa ihmisen koko olemukseen. Kävelyn jälkeen imuroimme (mielikuvitusimurilla) musiikin tahtiin ja musiikin luoman tunnetilan mukaisesti. Sitä mukaan kun musiikki vaihtui, vaihtui myös tahti ja tunnetila. Aivan eri elementti kuin edellisessä harjoituksessa, mutta vaikutus oli samankaltainen. Tunnetilojen, olemuksen ja tekemisen rytmin vaihtuminen musiikin mukaan. Musiikin vaikutus ihmismieleen ja tunteisiin on kaikille tuttua, mutta se, että keskittyykin reisiin tai sormenpäihin, leukaan tai otsaan oli aivan uusi asia. Kokeilin asiaa kotona tänä aamuna istuessani. Mielenkiintoista, miten voimakkaasti huomaa aistivansa vartalonsa eri osasilla ja miten erilaiset tunteet ja olotilat nousevat pintaan. Otsa herättää itsepäisyyden, leuka koppavuuden, sormet herkkyyden ja hellyyden ja reidet eroottisuuden (joka ei sinällään ole yllätys). Kävellessä tosin reidet tekivät miehekkään olon ja muuttivat kävelytyylinkin miehekkääksi ja veteläksi. Ihmiskeho ja ihmismieli ovat mielenkiintoisia kapistuksia.

Seuraava tehtävän teimme parittain. Toinen aloitti yksin tekemällä jotain, mistä muut eivät etukäteen tienneet. Pari tuli oman ajatuksensa mukaan täydentämään tilannetta. Joku häirikkö oli lenkkipolulla kyttäämässä uhriaan. Yksi paistoi pojalleen lättyjä. Eräässä kohtauksessa vaimo vaihtoi autoonsa talvirenkaita, johon aviomies käisti. Napinaahan siitä syntyi. Renkaiden vaihto jäi huomiseen ja vaimo lähti ostamaan itselleen kaljaa, kun mies ei luvannut omistaan antaa. Oli taidemaalausryhmän oppilas ja opettaja. Monenlaista tilannetta ja pikkutarinan alkua ja loppua. Hauskaa.

Viimeiseksi teimme roolit asusteiden ja vaatteiden avulla. Olimme jokainen tuoneet yhden inspiroivan vaatteen tai asusteen mukanamme. Jokainen valitsi itselleen yhden (omaa ei saanut valita). Parittain menimme (asusteeseen pukeutuneena) sokkona lavalle tuoleista rakennetulle puiston penkille. Silmät avattuamme näimme, millaisen asusteen parimme oli valinnut. Tästä lähdimme rakentamaan tilannetta. Vaatekappaleet veivät meitä taas vaikka minne. Yksi oli luullut tulevansa etelänmatkalle, mutta pikkuhiljaa alkoi selvitä, että hänet olikin tuotu ”hoitoon”. Renny iski puuhkaan pukeutuneen kauniin böönan puistonpenkillä. Hienostorouva tutustui epämääräiseen korvapipotyyppiin ja päivän hyvänä tekona lupasi tarjota tälle teatterikahvilassa Camparit. Itse olin arka pikkutyttö, joka tutustui tätiin. Täti tosin sanoi, ettei ole mikään täti, kun on vasta kaksytviis. Selvisikin, että asutaan samassa talossa ja tajusin että ”sun siskos kiusaa mua”. Lopuksi täti lähti kanssani hiekkalaatikolle ja lupasi kieltää siskoansa kiusaamasta minua.

Hauskaa siis oli. Vaikka tällä kertaa ei ketään tapettukaan. Vielä alkuyöstä ennen nukahtamistani naureskelin jutuille ja aamulla herättyäni ennen kuin nousin sängystä. Älytöntä ja järjetöntä touhua. Mutta juuri siksi niin terveellistä.

*******


9.10.14

Pari kertaa improvisaatiota jäänyt väliin matkan ja kiireiden takia. Eilen olin kuitenkin taas mukana. Täytyy tunnustaa, että jälleen kerran melkein jätin menemättä. Kotisohva houkutti todella vahvasti. Mutta onneksi tyttäreni soitti muissa asioissa juuri sopivasti ja sanoi että mene nyt. Ja niinpä viime minuuteilla vaihdoin nopeasti kotivaatteet improvaatteisiin  ja pyrähdin kuin pyärhdinkin taas paikalle toisten arjesta irroittautuvien joukkoon.

Ja kyllä kannatti. Kerroimme ja näyttelimme taas mitä kummallisimpia tarinoita, rakensimme toisistamme patsasasetelmia ja keksimme riimejä. Ja tietenkin nauroimme. Puhuva kilpikonna suuteli tyttöä, joka muuttui suudelmasta korppikotkaksi. Olimme hirvimetsällä, jossa tapettiin muutakin kuin hirvi. Koirapuistossa löytyi ensin käsi koiran suusta ja sitten löytyikin kokonainen naisen ruumis. Tekijää ei saatu kiinni. Pesimme ikkunoita, etsimme piiloninssejä, löysimme tuhansia vuosia sitten maan päältä kadonneen olion, pelastimme yhden kaverimme tukehtumiselta. Ennätimme jopa etelän rannalle allasbaariin. Ja vaikka mitä muuta. Reilun kahden tunnin aikana kuljimme siis ajassa ja matkassa todella kauaksi. Ja moneen suntaan.

Ja taas oli monenlaisia tunteita pelissä. Monet tunteet tiedostin vasta kotona ja vielä aamuyöstä unesta herätessäni tein uusia huomioita omista tunnetiloistani. Ja oivalsin itsessäni asioita, mitä haluan oppia tekemään toisin. Turhasta suorittamisesta haluan päästä eroon. Ja vertailusta. Siis itseni vertaamisesta muihin. Kun itse keksii jonkun hyvän jutun, se tuntuu hyvältä. Mutta myös se, kun ei keksikään heti mitään, tuntuu hyvältä. Sillä kun pää on tyhjä, tajuaa sen, että minun ei tarvitsekaan olla täydellinen eikä edes hyvä. Voinkin olla ihan tyhmä välillä. Enkä silti ole huono. Niin kuin ei kukaan muukaan.


Ensi viikko on syysloma ja kokoonnumme vasta parin viikon päästä seuraavan kerran. Vaarana olisi taas pitkän tauon jälkeen kokonaan pois jääminen. Mutta onneksi unohdin villasukkani naulakon hyllylle. Ne pitävät huolen siitä, että seuraavalla kerralla olen taas paikalla. Valmiina matkaamaan vaikka maailman ääriin.


*******


18.9.14

Olen monen vuoden harkinnan jälkeen aloittanut vihdoinkin improvisaatioryhmässä. Ei kovin improa, näin pitkällisen harkinnan jälkeen, siis. Pari kokoontumiskertaa nyt takana. Hauskaa on ollut ja vähän kauheaakin, mutta yllättävän vähän (siis kauheaa, hauskaa enemmänkin) ainakin vielä tähän mennessä.

Syy, miksi improvisaatio kiinnostaa, on halu opetella ottamaan itsensä vähän vähemmän vakavasti. Ja oppia ottamaan elämä vähän vähemmän vakavasti. Opetella sietämään itsensä nolaamisen mahdollisuutta, joka on aina olemassa. Vaikka harvoin toteutuukin. Ja pidemmällä tähtäimellä oppia elämään niin, että ei tarvitse edes ajatella itsensä nolaamisen mahdollisuutta. Sisäistää ajatus, että sillä ei ole väliä. Ryhmässä on jo toistettukin sanontaa, että moka on lahja.

Todella monia tunteita on noussut nyt jo pintaan. Kaikki kertakaikkisen tervetulleita. Päällimmäisenä on ollut itsensä voittamisen tunne. Jo ryhmään lähteminen oli yksi sellainen. Ajattelin juuri ennen ensimmäiseen kokoontumiseen lähtemistä, että miksi ihmeessä laitan itseni tällaiseen paikkaan, eihän minun ole pakko. Melkein jätinkin menemättä, mutta onneksi en kuitenkaan. En varsinaisesti jännittänyt, mutta se tunne, kun pitkästä aikaa astuu pois mukavuusalueeltaan, oli kovin ristiriitainen. Toisaalta olin todella innoissani ja toisaalta taas ajattelin, että ihan hullua, MIKSI?

Nyt ollaan siis tehty jo kaikenlaista, helppoa ja vähän hankalaakin. Mutta ei ihan täyshullua, vielä. Harjoitukset kovenevat varmasti kaiken aikaa. Toivottavasti, vaikka se suoraan sanoen välillä hirvittääkin. Yksi tunne onkin jonkinlainen kauhistuksen lievempi versio jossain takaraivossa. Tuleeko mitään mieleen, kun on oma hetki mennä ”lavalle”? Irtoaako tarpeeksi tai irtoaako yhtään mitään? Joskus ollaan vain ringissä ja oma vuoro tulee aina ajallaan. Mutta kun pitää itse päättää, mihin väliin itsensä lykkää, niin jostain kumman syystä sitä pitkittää, vaikka ei se tilannetta mihinkään muuta. Pienen hetken tyhjyys täyttää pään, ennen kuin pääsee käyntiin. Mutta siitä olen yllättynyt, kuinka useimmiten unohtaa, että toiset katselevat. Helpommin vielä, kun lavalla on useampi.

Itsellä on vielä paljon rajoitteita. Ja saakin olla. Aion olla itselleni armollinen, vaadin itseltäni vain sopivasti. Toivottavasti pikku hiljaa uskaltaudun revittelemään ja sitä mukaan myös ajatukseni kulkevat kirkkaammin. Ihailen kokeneempia, jotka keksivät välillä ihan hulluja juttuja. Ehkäpä minäkin joskus. Irrottaudun todella arjesta ja tavanomaisista ajattelumalleistani.

Kun joinain hetkinä lavalla ollessa tajuaa, että muut katsovat, tuntee itsensä jotenkin pieneksi. Ei huonolla tavalla, mutta vain pieneksi. Tähän tunteeseen sekoittuu tunne, kuin olisi jossain alakoulun näytelmässä. Nyt jälkeenpäin tätä tunnetta miettiessäni, muistan kuinka ennen esiintymiskammon iskostumista tajuntaani, olin erittäin innokas esiintyjä koulussa, ehkä neljänteen luokkaan asti. Ja todella: muistan kuinka erään ystäväni kanssa teimme ihan omia pikku näytelmiä ”yhteistunnilla” esitettäväksi. Ja nepä olivatkin osittain improvisaatiota. Emme harjoitelleet kovinkaan paljon, mietimme vain ketä esittäisimme ja näytelmän edetessä keksimme vuorosanamme. (Esitimme useammankin kerran mm. Taistelevia Virtasia)) Kovin kirkkaasti en näitä muista (onhan niistä jo yli neljäkymmentä vuotta aikaa), mutta jotain muistan kuitenkin.

Improvisaatioryhmä on turvallinen ja lämminhenkinen. Ja vetäjä todella hyvä: innostava, kaikki jäsenet sellaisenaan hyväksyvä, kannustava. Eihän ryhmä muuten voisikaan toimia. Ryhmän jäsenet ovat yllättäen kaikki naisia, eri ikäisiä ja kokoisia. Vetäjä on mies, onneksi. Ja olemme kuulemma saamassa ryhmän jäseneksikin yhden miehen. Teatterialan ammattilaisen ! (mielenkiintoista ja kamalaa ko?)

Pienen kynnyksen ylitän varmaan vielä monta kertaa jo pelkästään menemällä mukaan kerran viikossa tähän ihanan hulluun porukkaan. Opin jotain uutta itsestäni, saan uusia oivalluksia. Kaksosmerkkinä olen aina tunnistanut itsessäni kaksi hyvinkin erilaista persoonaa. Vahvempana on aina ollut hillitty ja hallittu, vähän tylsäkin puoli. Aina välillä pilkahtelee tuo toinen, joka haluaa ottaa elämästä enemmän irti. Toivon ja uskon, että tämä railakkaampi puoli saa nyt pikkuhiljaa enemmän tilaa ja näkyvyyttä, muulloinkin kuin kerran viikossa kerrostalon kellaritiloissa.